|
|
|
|
Rakas päiväkirja...
Tänään olen hyväksynyt sen tosiasian, että lapsi tulee meidän elämäämme
vasta lapsettomuushoidoilla. Toivo luomusti raskautumiseen on nyt
virallisesti menetetty, toivo positiivisen testituloksen saamisesta on
nyt kuollut.
Tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi naisena, en ole pystynyt
täyttämään luonnollisinta tehtävääni, olen sisältä maho, kohtuni on viallinen.
Tuotan miehelleni pettymyksen kuukausittain, kerta toisena perään.
Ihmisiltä kysyttäessä, mitä eniten elämältä toivot, useimmat vastaavat
terveyttä. Minä en vastaa niin. Minä haluan lapsen, haluan kokea
aamupahoinvoinnit, mielialanvaihtelut, synnytyskivun, hurmion ja lapsen
pihkan sotkevan rintani tahmaiseksi. Haluan rintojeni rupsahtavan,
raskausarvista en välitä.
Lapsettomuus täytyy kokea itse ymmärtääkseen siitä kärsivää ihmistä.
Joka kuukausi minä hautaan haaveet, syntymättömän lapsen ja näin on taas
kuukausi aikaa ryhdistäytyä ja toivoa olematonta. Lapsettomalle ihmiselle pienen
vauvan näkeminen kaupan kassajonossa voi tarkoittaa viikon sairaslomaa, viikossa
kyyneleetkin ehtyvät. Jäljellä on ihmiskuori, ei ihminen. Missä olet ennen kaunis
nainen?
Näen jo miltä lapseni näyttää. Hällä on isänsä pellavatukka, harmahtavat
silmät ja minun kasvojeni ovaalimuoto. Hän tuoksuu huuhteluaineelta,
maidolta, pilviltä ja kesäiseltä tuulelta. Hän on taivaasta meille annettu
enkeli, jonka tarpeet menevät aina meidän tarpeiden edelle. Hän on
maailmamme keskipiste. Hänen jokeltamisensa kuulostaa meistä täysin
selvältä puheelta, isä on hänen ensimmäinen sanansa. Missä olet pellavapää?
Lapsettomuus on kasvattanut meitä siinä määrin, että liittomme on vahva,
rakkautemme toisiamme kohtaan on voinut vain kasvaa, vaikka minä luulen
alituiseen olevani miehelleni pettymys. Mieheni on kuin järkkymätön kallio,
johon minä nojaan tuskaisina hetkinä. Rakastan häntä niin paljon, etten
sitä osaa sanoiksi edes pukea. Sinua minä en ole tällä matkalla kadottanut,
itseni joskus kyllä.
Silti jaksan toivoa että saisimme vielä lahjan suurimmista...Missä viipyy
kaksi viivaa? Missä olet lapsipieni?
Nimim. Maari
Rakas päiväkirja..
Aamulla heräsin taas varmana, että vieressäni tuhisee oma vauva. Pian
sain kuitenkin tajuta, oli kaikki jälleen unta.
Olen aina haaveillut suuresta perheestä: miehestä, lapsista ja eläimistä.
Koti rauhallisella paikalla, kenties rakkaalla synnyinseudulla. Lapset
olen toivonut saavani nuorena, tahdon pitkään nauttia yhteisestä ajasta.
Rakkaassa sulhasessani näin lasteni isän jo ensi hetkestä, hänen
komeutensa ja älynsä ovat elämälle hyviä eväitä. Hänestä tulee isä aivan
mahtava,sydän täynnä rakkautta ja viisautta. Hänen rinnallaan tahdon vanheta ja
seurata lastemme kasvua. Halki elämän käsikkäin kulkea, suurta rakkautta tuntea.
Niin kovasti jo toivoisin lapsia, tunnen meidän olevan jo siihen
valmiita. Joka päivä lapsista haaveilen ja heille nimiä suunnittelen. Tuntuu kuin
elämästä puuttuisi tärkeä pala, rakkauden kukka, meidän vauva.
Yksi harras unelmani toteutui, kun pieni koiranpentu kotiin saapui.
Pelkäsin kohtelevani häntä vauvana, lelliväni ja lukevani satuja. Hipusta
tuli kuitenkin rakas perheenjäsen, koira. Ei ihmislapsi, vauva. Kutsumme toisiamme
jo äidiksi ja isäksi, että koira tunnistaa meidät myös myöhemmin.
Tuntuu vaan aina niin pahalta, olla äiti ilman omaa lasta.
Ympärilläni kasvavat perheet tekevät minut onnettomaksi, kumpa meilläkin
olisi jo oma lapsi. Epäsäännöllinen kierto on myös raskaana taakkana,
olisinko nyt tai nyt raskaana? Epätietoisuus kuukaudesta toiseen masentaa,
olisiko nyt voinut onnistaa? Aina jaksaa odottaa iloista yllätystä, mutta
saakin pelkkää pettymystä.
Unelmissani lykkäilen jo vaunuja, niitä samoja joissa nukuin lapsena.
Vierellä kulkee toveri uskollinen, pikkuinen koiramme häntä heiluen.
Kotiovella olemme kaikki vastassa, kun isä iltapäivällä tulee töistä
kotia. Mielessäni vietämme koko perhe laatuaikaa, halaamme, leikimme ja nauru raikaa.
Ei mieheni tiedä kuinka tärkeä, on haaveeni saada perhettä. En uskalla
kysyä asiasta, en kuitenkaan kestä kuulla vastausta. Odotan että hän tekee
aloitteen. Sanoo, että hän haluaa kanssani perheen. Odottaminen on
kuitenkin kovin vaikeaa, niin paljon haluaa perheen perustaa. Iltaisin kuin salaa
käteni vatsaa silittää, toivoen että siellä olisi jo elämää. Annan siivet taas
unelmalle, hiljalleen vaivun unten maille.
Sannatar
Rakas päiväkirja..
Minun tarinani
Minä olin lapseton. Tuo järkyttävä sana, joka koko sisällöllään kuvaa puutetta ja
tuskaa. Vain yksi sana, joka kertoo siitä, kuinka ihminen revitään kappaleiksi joka kuukausi. Se kertoo ihmisen noususta ja tuhosta. Siitä, kuinka toiveikas voi olla vielä tänään ja huomenna usko on kokonaan poissa. Jäljellä on vain itku ja kyyneleet. Lapsettomuus tuntuu. Se satuttaa, vihloo, kouraisee ja raastaa. Se on jokapäiväistä
kamppailua oman itsensä kanssa.
Yli yhdentoista vuoden ajan kamppailimme mieheni kanssa lapsettomuuden
tuskaa vastaan. Oli aikoja jolloin koin, etten halua edes lasta, koska
lapsen alulle saaminen tuntui niin mahdottomalta. Oli paljon helpompaa
uppoutua työhön. Hiljaisella sopimuksella sanouduin irti kaikista
ystävyyssuhteista, johon liittyi tavalla tai toisella lapsi. Olin niin
oman suruni vallassa, etten pystynyt enkä halunnut katsoa toisten
onnea.
Vuosien pohdinnan jälkeen päätimme, että haluaisimme adoptoida lapsen.
Meille perhe ei tarkoita biologisuutta, vaan rakkautta. Halusimme
kiihkeästi lapsen, jota rakastaa. Kävimme puolitoista vuotta
adoptioneuvonnassa, joka ei edennyt suuntaan eikä toiseen. Vuoden
käytyämme neuvonnassa, adoptioneuvoja yhtäkkiä huomasi minun olevan
ylipainoinen. Lapselle ei olisi hyväksi, jos äiti olisi lihava.
Joutuisi raukka luopumaan äidistä liian varhain. Aivan. Sitä ei kukaan
toivo. Lapsihan on jo kokenut yhden menetyksen, toinen ei olisi
suotavaa. Säälin niin kovasti sitä lapsiparkaa, joka joutuisi meille
adoptoitavaksi, että harkitsin koko adoptioneuvonnan lopettamista.
Päättelin, että minä en yksinkertaisesti kelpaa äidiksi. Minulla ei ole
lapselle mitään annettavaa. Minun onneton lapseni kokisi vain tuskaa.
Häpeäisi äitiään, joka kuitenkin kuolisi pian pois. Surulla ei sillä
hetkellä ollut määrää. Se valtasi kaikki ajatukset, kaiken ajan ja
jokaisen paikan.
Ystäväpiiriimme syntyi vauvoja, niitä ihania, jotka tuhisevat ja
tuoksuvat suloiselta. Niitä, jotka tapittavat sylissäsi sinua silmiin,
ja niiden silmistä näkee, että ne tietävät. Ne tietävät asioita, mutta
eivät kerro. Niiden pienet kädet ja jalat heiluvat ja ne hymyilevät
hampaattomalla suullaan. Ne ovat niin täynnä elämää ja niitä on niin
helppo rakastaa. Minun vauvani ei vaan tahtonut tulla maailmaan. Hän ei
halunnut ilmoittaa tulostaan.
Minä olen tämän kamppailuni aikana lapsettomuutta vastaan tehnyt satoja
raskaustestejä. Olen tehnyt niitä kotona, olen kiikuttanut pissapurkkia
labraan ja aina sama tulos, negatiivinen. Hain testejä vuoron perään
eri apteekeista, kun en kehdannut enää samasta apteekista testejä
ostaa. Välillä ostin kerralla monta, ajattelin, että siinä on sitten
moneksi kuukaudeksi testit. Kuitenkin testit oli käytetty jo parissa
kuukaudessa. Tein testin aamuvirtsasta, nega. Kenties testi kuitenkin
erehtyi, kokeilin lounaan jälkeen. Nega. Illalla saattaisi kuitenkin
olla jo toisin. Nega. No, yritetään huomenna uudelleen.
Siinä minä jälleen istuin, wc-istuimen kannen päällä. Ja siinä ne oli.
Kaksi tummanpunaista viivaa. Tuijotin vain testiä kädet täristen. Tämä
ei voi olla totta. Meille tulee vauva. Vedin syvään henkeä. Vihdoin.
Minusta tulee äiti.
Odotusaika meni hyvin. Aika kului nopeasti. Laitoimme kotiamme kuntoon,
jotta meidän vauvamme olisi hyvä tulla kotiin. Odotin malttamattomasti
lapsemme syntymää. Laskettu aika tuli ja meni, eikä vauva vaan tahtonut
tulla ulos masusta. Viimein synnytys käynnistettiin. Olin ajatellut
synnyttää lapsen ilman puudutusta tai kipulääkkeitä. Olihan naiset
kautta aikojen synnyttäneet saunassa ilman puudutusta. Mutta mitä
vielä. Kun pääsin synnytyssaliin, pyysin kätilöltä kaikki mahdolliset
kivunlievitykset mitä sairaalasta löytyisi. Kipu oli valtava! Synnytys
päätyi sektioon lapsen laskeutumattomuuden vuoksi. En koskaan unohda
sitä hetkeä, kun lapsi tuotiin minulle näytille samalla kun
sektiohaavaa ommeltiin kiinni. Siinä hän nyt oli, meidän lapsi. Hän
jota me olimme jo ajatuksissamme rakastaneet, nyt meillä oli siihen
oikeus ja mahdollisuus.
Tänään minä en enää ole lapseton. Minulla on aivan ihana tytär, joka on
minun ja mieheni silmäterä. Kyllä minä tiesin, että vanhemmat
rakastavat lastaan paljon, mutta en voinut arvata, kuinka paljon on
paljon. Minä näen tulevaisuuden lisäksi tyttäressäni kaikki ne vuodet
joita häntä odotettiin. Jokainen vuosi on tehnyt hänestä
täydellisemmän. Hän tuo ilon ja riemun olemassaolollaan. Meidän perhe
on nyt kokonainen. Kaikki tärkeä elämässä on nyt ja tässä.
Näin on hyvä.
Marju73
Rakas päiväkirja..
- Olen ajatellut tehdä viidennen lapsen, Kerttu sanoo yhtäkkiä.
Tekee mieli heittää vaunut seinään ja huutaa täyttä huutoa. Miten ihmeessä he, jotka
eivät kykene huolehtimaan lapsistaan, saavat rajattoman paljon lapsia? Ja he, joista
tulisi todella hyviä vanhempia, menettävät koko omaisuutensa lapsettomuushoitoihin
saamatta silti yhtäkään lasta? He, jotka ovat aloittaneet yrittämisen kakskymppisinä
ja ovat kokeneet sen jälkeen kymmenen vuoden sisällä kuolleen lapsen synnyttämisen ja viisi keskenmenoa, eivät saa lasta lääketieteen avullakaan. Eihän se ole reilua. Jumalani, miksi sallit kaiken tämän? Miksi olet niin epäoikeudenmukainen? Oletko edes olemassa? Missä olet?
Ystäväni jättää pillerit pois. Mailailemme innokkaasti ja toivomme, että tulemme
raskaaksi samoihin aikoihin. Kuukauden kuluttua toivottelen hänelle vauvaonnea, ja
hän vastaa: ”Kiitos, kiitos…mutta OLEN JO RASKAANA!!”. Samana päivänä kuulen
toisenkin raskausuutisen – hekin ovat aloittaneet yrittämisen paljon myöhemmin kuin
me… Lysähdän kasaan ja ulvon itkusta koko illan. Seuraavana päivänä en pysty
keskittymään töihini. Tunnen kateutta elämäni ensimmäistä kertaa. En ole varma,
pystynkö tapaamaan raskaana olevia tai lapsellisia tuttujani. Tukeudun kahteen
ystävääni, jotka ovat ainakin toistaiseksi omasta tahdostaan lapsettomia. Minulla ei
ole muita lapsettomia ystäviä. Mailaan enää vain harvoin ja pinnallisesti
lapsellisille tutuilleni.
Jälleen kerran makaan jalat pystyssä seinää vasten rakastelun jälkeen. Rukoilen,
että siittiöt löytäisivät tiensä perille. Mieheni nauraa minulle. Onneksi sentään
seksi on ihanaa. Yhteinen huoli on lähentänyt meitä toinen toisiimme.
Ovulaatiotestien teko sujuu rutiinilla. Yllättyisin, jos saisin positiivisen
tuloksen. Sellaista tuskin tapahtuu. Lääkärille meno ja tutkimukset ovat vääjäämättä
edessä… Enää se ei pelota. Olen vahva leijonaluonne, menen vaikka läpi harmaan
kiven. Onneksi adoptio on viimeinen toivoni – ilman sitä ajatusta en jaksaisi.
Nykyään jaksan iloita tuttujen raskausuutisista ja lapsista. Olen lapsirakas
ihminen, enkä muuksi muutu. Lapset ovat joka tapauksessa ihania. Kesällä sydäntäni
vihloi, kun katselin äitejä, jotka halasivat ja pussailivat lapsiaan. Mutta enää
sydämessäni ei ole sellaista katkeruuden ja kateuden tunnetta, kun katselen muiden
lapsia. Taidan olla hyvä tässä lajissa, surutyössä. Olen tehnyt surutyöni
tehokkaasti. Mutta en voi tietää, kuinka kauan hyvä mieleni kestää… Milloin jonkun
hyvää tarkoittava sana haavoittaa, milloin tunnen katkeruutta… Nyt pystyn vain
hymähtämään, kun kuulen ah-niin-tutun kommentin: ”Ehkä ei kannattaisi ajatella koko asiaa. Jos et stressaa, tulet helpommin raskaaksi.” Helpommin sanottu kuin tehty.
Sitä paitsi kyllä stressaantuneetkin ihmiset tulevat raskaaksi. Kuka nyt ei olisi
stressaantunut, jos häntä raiskataan? Raiskatutkin ovat tulleet raskaiksi. Entäs
kehitysmaiden aliravitut naiset, jotka raatavat elantonsa eteen ja synnyttävät silti
lapsia tiuhaan tahtiin?! Sitä paitsi tuotakin on kokeiltu…ei olla ajateltu
tärppipäiviä, ja elämässä on ollut niin paljon kaikkea muuta kivaa, että en ole
ehtinyt ajatella Tätä Isoa Asiaa. Silti en ole tullut raskaaksi. Entäs sitten toinen
ärsyttävä kommentti: ”Eihän teillä ole mitään hätää, kun olet niin nuori. Onhan
teillä vielä noin viisitoista vuotta aikaa ennen kuin se on täysin mahdotonta!”. Ei
paljoa lohduta juuri nyt, mutta eipä kyllä hievauta tunteitanikaan. Yhdentekevää.
En jaksa kertoa tutulleni, että yritämme jo saada lasta. Keksin äkkiä valkoisen
valheen. Sanon, että emme vielä yritä, koska mieheni ei halua vielä. Omaa
vauvakuumettani en voi salata, se on niin läpinäkyvää. Saan kommentiksi: ”Sun
kantsis pitää puhuttelu miehellesi. Ei niitä vauvoja tehdä yleensä 30-40-vuotiaina.
Jos nyt liki 29 vuoden iässä itse väsyy selvästi helpommin ja ei jaksa valvoa, niin
kuin kymmenen vuotta sitten jaksoi, niin mahtaako mennä hermot tyystin
koliikkivauvaan viiden vuoden päästä...?!”. Kirpaisee. Nyt tuli mustamaalattua
suotta oma rakas mieheni. No, sitä saa mitä tilaa. Mitä menin valehtelemaan. Päätän,
että en valehtele enää koskaan. Mikähän minuun meni. Yleensä en valehtele ja olen
asian suhteen hyvin tarkka. Mielestäni jopa liioittelu on valehtelua. Minun täytyy
kai jatkossa opetella vastaamaan kierrellen ja kaarrellen vauva-aiheisiin uteluihin.
Olen siinä tosi huono. Olenhan luonteeltani avoin ja vilpitön.
Pohdimme kaveriporukassa asuntoasioita. Vanhin ja kokenein kommentoi: ”Jos päädytte rakentamaan oman talon, suosittelen rentoa aikataulua - mielellään ennen
lapsukaisten syntymää sinne rakennustyömaan ympyröihin.” Hiippailen vessaan ja
nieleksin itkuani. Eihän niitä tontteja saa muut kuin lapsiperheet… Kun emme saa
lasta, emme saa tonttiakaan. Me emme saa mitään, muut saavat kaiken. Epäreilua.
Mietin jo, kenelle testamenttaan vanhuksena omaisuuteni, jos en saa perillistä.
Ahmin suklaata, lakritsaa ja Nancy Thayerin romaania ”Odotus”. Ulkona on kaatosade, vesi ropisee ikkunoita vasten. Käperryn pimeään ”lämpökoloon” peiton alle ja itken oikein kunnolla. Itku puhdistaa. Nukahdan syvään uneen. En muista, milloin olisin nukkunut näin hyvin. Näen vain hyviä unia. Näen unta, että synnytän tummatukkaisen pojan. Synnyttäminen tuntuu hyvältä, eikä koske juuri ollenkaan. Aamulla olo on virkeä, ja mieli on hyvä. Siivoan hetkessä koko kämpän ja illalla nauran TV:n komedialle vatsa kippurassa. Tunteeni ovat jotenkin voimistuneet. Ilo, Suru, Rakkaus, Masennus, Epätoivo, Katkeruus, Onni, Empatia, Viha, Raivo…tunnen kaiken paljon syvemmin. En ollut tiennytkään, että näin Mahtavia tunteita on olemassa. Ihanaa. Elämä on käsinkosketeltavaa.
Katselen vanhoja valokuvia. Kuvia, jotka on otettu sen jälkeen, kun jätin pillerit
pois. Näytän onnelliselta, naiivilta, lapselliselta. Hymyilen ja luulen tulevani
pian raskaaksi. Silloin odotuksen odottaminen oli vielä jännää, siinä oli
uutuudenviehätystä. ”Tehdäänkö lapsia?” kysyi mieheni, ja muuta ei tarvittu…olin
hetkessä kuin kissa kiima-aikana. Luulin olevani raskaana heti, kun menkat olivat
kaksi viikkoa myöhässä. Nykyään en enää edes kuvittele moista. Aina ne menkat
kuitenkin alkavat, ennen pitkää… Sitten tuli toivoton vaihe…surua, masennusta,
yksinäisyyttä ja kurjuutta. Joka kuukausi pettymys oli suuri, kun kuukautiset
alkoivat. En ostellut enää ale-myynneistä lastenkirjoja varastoon. Seksikään ei
tuntunut paljon miltään. Ihmeellistä, että olen nyt näin tasapainoinen. Elämä
kasvattaa. Tunnen olevani ainakin kymmenen vuotta vanhempi, olen kasvanut lyhyessä ajassa paljon. Kaikki aikanaan...
Kaikki kunnia Taivaan Isälle tästä, että mulla on näin hyvä mieli! Ihmehän tämä on.
Olenhan haaveillut isosta neljän lapsen perheestä jo pikkutytöstä lähtien... Ne
haaveet ovat vaan kariutuneet pikkuhiljaa... Nyt haaveilen edes yhdestä biologisesta
lapsesta. Luulisi, että kaikkein kamalinta, mitä minulle voisi tapahtua, olisi, että
en saisi koskaan lasta. Silti olen levollisella mielellä. Onhan elämässä paljon
muutakin nautittavaa ja arvokasta - juuri nyt! Nyt vasta ymmärrän, mitä usko on.
Aikaisemmin olen vain raapaissut pintaa. Aina olen saanut kaiken, mitä haluan. Olen
tottunut, että sisulla ja kovalla työllä saa, mitä haluaa. Mutta yhtä en
saakaan…sitä kaikkein tärkeintä. Se asia ei ole omissa käsissäni. Silti minulla on
sisäinen rauha – eikä se olisi mahdollista ilman uskoani. Sydämeni on täynnä
rakkautta Jeesusta kohtaan, rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Jopa heitä kohtaan,
jotka kyselevät ajattelemattomuuttaan lastenhankintasuunnitelmista. ”On niin helppo
olla onnellinen…tyytyy siihen, mitä on…”, Olavi Uusivirran biisi soi sydämessäni.
Olen taipunut Herran tahtoon. Jos Hänen tahtonsa on, että emme saa lasta,
tapahtukoon niin. Tätä usko siis on, tätä on elää uskossa! Ei tätä olisi tajunnut
ilman tätä koettelemusta. Jos olisin aina saanut kaiken haluamani, en olisi päässyt
uskossani syvemmille vesille.
Viittomaryhmässä saamme kotitehtäväksi keksiä neljä lausetta, joissa pitää käyttää
kielto-viittomia. Entäs jos viittoisin ihan pokkana: ”Me emme saa koskaan lasta.”.
Se olisi helppoa, viittomatkin ovat tuttuja. Mitähän muut ajattelisivat? Päädyn
hutaisemaan älyttömiä lauseita, jotka eivät liity omaan elämääni mitenkään. Ei vois
vähempää kiinnostaa. Tänään on huono päivä. ”Pikkukakkonen sai alkunsa heti ekasta kierrosta pillereiden lopettamisen jälkeen, ihan niin kuin Meri-Vuokkokin. Hassua!”, ystäväni mailaa. Hassua, niinpä niin… Olisihan se aika metkaa…meilläkin olisi jo vuoden ikäinen lapsi. Helpompaa olisi, jos kertoisin tilanteestamme. Mutta mieheni ei halua, että lavertelen asioitamme pitkin maailmaa. Pitkin maailmaa…höh! Eihän se koko maailma ole, jos läheisille ystävilleni kerron. Sitä paitsi ei minua haittaisi vaikka koko maailma tietäisi. Pakahdun, jos en saa kertoa. Valitsen tarkasti yhden ihmisen, jolle kerron. Kahden kuukauden kuluttua olen kertonut kolmelle muulle. Helpottaa suunnattomasti. Oma taakkani kevenee, ja ystävieni rukoukset kantavat minua eteenpäin. Tunnen sen konkreettisesti, kun jämähtänyt niska-hartia-seutuni rentoutuu. En uskalla kertoa miehelleni, ketkä kaikki jo tietävät. He ovat luotettavia ihmisiä, eivät he kerro asiasta eteenpäin. En halua riskeerata mitään, suhteemme on nyt niin hyvä ja toimiva. Minusta on tullut konfliktipelkoinen.
Harkitsen tarkasti sanojani, koska en halua missään tapauksessa haavoittaa
vahingossakaan rakkaani tunteita. En halua riskeerata mitään etenkään juuri nyt,
tärppipäivien lähestyessä. Tahdon uskoa, että ovuloin, vaikka testit näyttävät
miinusta. Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus, pystyn kuvittelemaan
ovisoireitakin. Mutta olisi jo aika katsoa totuutta silmiin. No, kunpa kyse olisi
jostain pikkujutusta, jonka saisi kuntoon helposti.
He, jotka ovat aloittaneet yrittämisen kakskymppisinä ja ovat kokeneet sen jälkeen
kymmenen vuoden sisällä kuolleen lapsen synnyttämisen ja viisi keskenmenoa,
odottavat lasta. Raskaus on jo 10. viikolla, joten oikein hyvältä näyttää. Ystäväni,
joka sairastaa PCO-tautia, aloittaa toisen lapsen yrittämisen miehensä kanssa.
Heillä tärppää kahden kuukauden kuluttua, vaikka raskaaksi tulemisen pitäisi olla
vaikeaa PCO-taudin takia. Minulla alkaa menkat… Olin toivonut ystäväni kanssa, että
meillä tärppäisi samaan aikaan, jotta voisimme vaihtaa raskausajan kuulumisia ja
saisimme samoihin aikoihin vauvat. Olen kuitenkin vilpittömästi onnellinen ystäväni
puolesta. Tänään on hyvä päivä - ehdottomasti. Varaan ajan
gynekologille.
Elämässä on jälleen muutakin kuin tärppipäivät ja vauvat. Jo syntyneitä ja olemassa
olevia ihania ihmisiä…miksi kaivata sellaista, minkä saamista ei voi nopeuttaa omin
voimin? Minullahan on jo maailman paras aarre: oma rakas mieheni. Vaikka saisin
jonain päivänä syliini oman lapsen, hän ei pääsisi ikinä ensimmäiselle sijalle
sydämessäni. Miehelläni on siinä pysyvä varaus. Voimassa ikuisesti.
Kerran bussissa istuessani mieleeni tulee runo – vauvakuumeisen runo:
Silmäsi siniset ja ilmeikkäät
kuin vuoripuro,
Sinun katseesi saa lumisenkin maan kukkimaan,
hymysi sulattaa Siperian jään.
Pienessä nyrkissäsi on enemmän voimaa
kuin USA:n armeijassa.
Ja kosketuksessasi keijukaisen keveys.
Tulethan pian?
Menen katsomaan ystäväni vauvaa. Vauva on aivan ihana ja tuoksuu aivan ihanalta.
Sydämeni läpi kulkee lämmin aalto. Luotan ja uskon, että saan oman lapsen vielä
jonain päivänä syliini. Meistä tulee loistavat vanhemmat, koska osaamme arvostaa
lastamme PALJON. Tunnemme myös toisemme paremmin tämän kokemuksen ansiosta, joten meidän on helpompi kasvattaa lastamme. Meistä on kasvanut oikein hyvä tiimi. Olen onnellinen tästä kokemuksesta. Odottamisesta. Ilman tätä kokemusta en olisi näin kypsä, näin viisas. Ja jaksan kyllä odottaa vielä niin kauan kuin on tarpeen. Onneksi en valinnut viittomaryhmässä lausetta ”Me emme saa koskaan lasta.”. Eihän se ole totta.
Nimimerkki: Meripihka
Rakas päiväkirja...
Tein elämäni ensimmäisen raskaustestin 24.9.2004.
Pieni ääni pääni pimeimmästä nurkasta kertoili kuinka muutun, ja kuinka
elämä loppuu jos testi on positiivinen. Istuin pitkän tovin pöntöllä,
välillä sydän oli haljeta innosta ja välillä ajattelin heittää koko
testi roskiin sitä edes tarkistamatta. Aivan kuin asia olisi sillä
ohi.
Kaksi viivaa tuntui oikein häikäisevän sinisyydellään, kyllä,
jotain on tulossa. Ja siitä alkoi todellinen mielen kamppailu. Vannoin
ettei minusta tule emoa. En hyysää, enkä omistaudu äitiydelle. "Kaikki
eivät vain ole äiti-tyyppiä"! Välillä itkin kun ajattelin vauvani
pulleita käsiä ja pyöreää peppua. Ja itkin syyllisyyttäni kun en
välillä halunnutkaan jakaa kaikkea tuon pienen ihmisen kanssa. Tunsin
syyllisyyttä äitiyslomasta ja tulevasta ulkomuodostani. Syyllistin
itseäni kaikesta.
Ensimmäinen ultra muutti kaiken. Näin pienen alun
joka halusi koko olemuksellaan elää ja olla minun kanssani. Siitä
lähtien en enää epäillyt ettenkö olisi emo. Saisin olla juuri tuon,
kooltaan kovin pienen mutta elämältään jo suuren, ihmisen äiti. Ja nyt
kun saan pitää pientä tyttöäni sylissä, nauraa ja ihmetellä kaikkea,
olen aivan varma että juuri nyt ja juuri hänen piti tulla elämääni ja
tehdä siitä maanpäällinen taivas.
"jokainen päivä on pieni ihme"
Rakas päiväkirja...
Avioerostani on kulunut nyt vuosi, ja tuntuu, että se on välillä venynyt ja välillä
mennyt kun siivillä! Olen tavannut aivan ihanan miehen, joka pitää minusta ja
lapsista hyvää huolta ja rakastaa sydämensä pohjalta!
ON ihanaa kun pitkän ja kauhistuttavan avioelämän jälkeen huomaa että on
kuitenkin ihmisiä jotka arvostavat ja kunnioittavat sinua niin paljon
että antavat itsensä sinulle täysin!
Nyt olemme suunitelleet että seuraava rakkauden askeleemme on lapsi voi
miten ihanaa se olisi kun rakastavan ja hellän miehen lisäksi saisi
rinnalle vauvan jota saisi rakastaa ja helliä ja antaa sille turvaa kun
se sitä tarvitsee!
Lapseni odottavat innolla että koska se uusi vauva alkaisi tulla, mutta
eipä se ole itsestään mitään ilmoitellut! Taidanpa haluta sitä liian kovasti! Onni
on kaikki kaikessa ja rakkaus on onnessa!
Nimimerkki Ljubov
Rakas päiväkirja...
Uskotko tätä? Me luovutimme jo. Rankat hormonihoidot jätimme yhteistuumin. Se oli
niin rankkaa. Päivä kerrallaan höpötin itselleni: Miten onnellisia olemme, että
saimme kaksi tervettä, ihanaa lasta. Kolmas oli kohdun ulkopuolinen raskaus.
Siitäkin selvisimme.
Tämä on kuitenkin positiivinen!!!
Sumuisin silmin katson testin tulosta....pakko lukea ohjeet, voiko testi
näyttää väärin. Kamala onnentunne...Mieheltä pääsee ääneen ilon äännähdys...niinkuin pieneltä lapselta..;) Halaamme! Elämä on ihmeitä täynnä!:)
-amanda-
Rakas päiväkirja!
Taas joka kuukautinen jännitys ja odotus päättyi yhden viivan
tuijottamiseen :( Niin monta testiä tehty ja niin monta pettymystä
takana. Vaikka ikää löytyykin vasta 26 vuotta ja lapsiakin 3 kipaletta
niin 10kk tässä kohta taas yritetty ja ei tulosta.
Ensimmäinen neitokainen on nyt 6 ja puoli vuotta ja tarppäsi silloin heti,toinen
neiti nyt 5 vuotta ja hänestäkin tärppäsi helposti,sitten menikin 3,5vuotta.
Kerkesin juosta testeissä ja mitää vikaa ei löytynyt. Monet karvaat pettymykset koin
joka kuukausi. Lopulta testi yllättäen näytti plussaa, ja olin pakahtua onnesta. Raskausaikakin meni liitämällä, sillä opiskelin samalla, ja valmistuin juuri ennen laskettua-aikaa. Raskaus ei sujunut ongelmitta alunalkaen vaan minulla oli runsaita verenvuotoja alussa ja luultiin kesnmenoa, mutta sitkeä sissi kasvoi ja kehittyi. Myöhemmin epäiltiin lisäistukkaa, jota seurattiin mutta sellaista ei synnytyksen yhteydessä löydetty ikinä.
Poika syntyi 9 pvää lasketun ajan yli neljäkiloisena. Synnytyksen yhteydessä sain
verenmyrkytyksen, jonka seurauksena vauvan tulehdusarvot nousivat myös ja viikko vietettiin sairaalassa. Muuten nyt on mennyt hyvin ja pikku mies
kävelee jo puita pitkin :) Neljättä haluaisin perään, mutta ei ole 10 kuukauteen vielä kuulunut. Joka kuukausi olen jännittänyt, mutta ei niin ei. Ovulaatiotestejä olen käyttänyt, mutta varmaa päivää en ole niillä löytänyt. Toivottavasti natsaisi pian! Kaikille onnea odotukseen sekä myöskin onnea plussan-metsästäjille!
nim.Miilukka
Rakas päiväkirja..
13.12.2005
Eilen oli pojan 1v. neuvola, neuvolatäti sanoi toivovansa ettei Heikki
jää ainokaiseksi. Sanoin tätille että ei todellakaan jää, jos se
vaan on meidän päätettävissä...
Nyt on kp 21/25-45, missähän vaiheessa sitä taas testailisi... Aivan
selkeä ovis oli kp 13, joten jos vielä ensi viikkoon odottelisi testaamista,
tosin minkäänmoisia oireita mihinkään suuntaan ei ole...
Käytiin tänään jouluostoksilla.. jotenkin eksyin (yllätys yllätys)
vauvanvaatteita ihastelemaan, tyttövauvanvaatteita.
Joka puolella vilisee vauvamasuja ja pienen pieniä vauvoja!
Jostain täytyisi voida ostaa lisää kärsivällisyyttä, meillähän on vasta
toinen yrityskierto menossa, ja minä oon jo ihan tulisilla hiilillä kun
mitään ei ala tapahtua.
Viljander
Rakas päiväkirja...
Välillä minusta tuntuu, että oma lapsi tuntuu niin
kaukaiselta haaveelta vaikka se olisi täysin mahdollista. Tunteet
vaihtelevat päivittäin toiveikkaasta epätoivoiseen. Aina kuun
puolivälissä olo on positiivinen, "mitä jos nyt tärppäisi?" mutta kun
testiin ilmestyy vain se yksi viiva, tunnen itseni jotenkin huonoksi.
Olisi niin ihanaa kertoa miehelleni, "sinusta tulee isä".
Viimeisestä ehkäisypilleristä on kulunut kolme ja puoli kuukautta. Tiedän, että se
on kovin lyhyt aika, mutta odottavan aika on pitkä. Olen monesti
ajetellut että miksen voisi heti mennä lapsettomuustutkimuksiin? Miksi
täytyisi elää se vuosi epäillen että kaikki ei olekaan kunnossa jos sen
voisi selvittää heti ja mahdollisesti hoitaa? Olen vielä suhteellisen
nuori ja minulla on hyvät mahdollisuudet tulla äidiksi. Ehkä minun
pitäisi antaa itselleni ja ruumiilleni aikaa. Keskittyä itseeni ja
parisuhteeseemme ja meidän hyvinvointiin. Nauttia elämästä tässä ja
nyt. Kyllä se pienokainen ilmoittaa itsestäänsä kun on sen aika tulla,
jos se on tarkoitus.
-ruusunnuppu-
Rakas päiväkirja..
Olin niin onnellinen sain plussan ovistestiin...heh, taas voi yrittää jospa
raskautuisi....Ei tartte monena aamuna enään nousta testaamaan, kun
suurinpiirtein jo tuntee oman kierron onhan tuota kokemusta jo
yrittämisestä usean vuoden.
Sitten jännätään pari viikkoa jospa sais siihen toiseen testiinkin sen
plussan siis raskaus..olishan se ihanaa...mutta mutta nyt ovistellaan...
Kului pari viikkoa voi sitä onnen tunnetta ei tiennyt miten oli itki nauro
istu käveli juoksi oli hiljaa, kaikkea yhtä aikaa...
Mitä tässä on jokin vika raskaus testiin tuli 2 viivaa eikä...
Tää jokin pila taidan soittaa valmistajalle.... ehkä ne luulee hulluksi..
Siis voiko olla et meille tulis vauva....
Testaan huomenna uudelleen....uusi testi kehiin 7 erinä päivänä ja
plussaahan ne....musta tulee sittenkin äiti.
nimimerkki mariq
|
|
|
|
