| Ostoskori | Kassalle | Oma tilini |
Tuoteryhmät
- Raskaustestit (puikot)
-
Raskaustestit (liuskat)

-Testipaketit

-Ovulaatiotestit (puikot)
-Ovulaatiotestit (liuskat)

-Kondomit
-Liukuvoiteet

-Kauneus ja terveys



-Muut tuotteet

Maksutavat

Info
- Kanta-asiakasetu
- Keskustelu
- Liuskamallisen raskaustestin tekeminen
- Puikkomallisen raskaustestin tekeminen
- Ovulaatiotestien tekeminen
- Laskurit
- FAQ
- LinkkiVinkit
- Arvonta
- Asiatietoa - Ovulaatio, hedemällisyys, lapsettomuus
- Kirjoituskilpailun satoa
- Ota yhteyttä
- Toimitusehdot



Kirjoituskilpailun satoa






Rakas päiväkirja...

Tänään olen hyväksynyt sen tosiasian, että lapsi tulee meidän elämäämme vasta lapsettomuushoidoilla. Toivo luomusti raskautumiseen on nyt virallisesti menetetty, toivo positiivisen testituloksen saamisesta on nyt kuollut.

Tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi naisena, en ole pystynyt täyttämään luonnollisinta tehtävääni, olen sisältä maho, kohtuni on viallinen. Tuotan miehelleni pettymyksen kuukausittain, kerta toisena perään.

Ihmisiltä kysyttäessä, mitä eniten elämältä toivot, useimmat vastaavat terveyttä. Minä en vastaa niin. Minä haluan lapsen, haluan kokea aamupahoinvoinnit, mielialanvaihtelut, synnytyskivun, hurmion ja lapsen pihkan sotkevan rintani tahmaiseksi. Haluan rintojeni rupsahtavan, raskausarvista en välitä.

Lapsettomuus täytyy kokea itse ymmärtääkseen siitä kärsivää ihmistä. Joka kuukausi minä hautaan haaveet, syntymättömän lapsen ja näin on taas kuukausi aikaa ryhdistäytyä ja toivoa olematonta. Lapsettomalle ihmiselle pienen vauvan näkeminen kaupan kassajonossa voi tarkoittaa viikon sairaslomaa, viikossa kyyneleetkin ehtyvät. Jäljellä on ihmiskuori, ei ihminen. Missä olet ennen kaunis nainen?

Näen jo miltä lapseni näyttää. Hällä on isänsä pellavatukka, harmahtavat silmät ja minun kasvojeni ovaalimuoto. Hän tuoksuu huuhteluaineelta, maidolta, pilviltä ja kesäiseltä tuulelta. Hän on taivaasta meille annettu enkeli, jonka tarpeet menevät aina meidän tarpeiden edelle. Hän on maailmamme keskipiste. Hänen jokeltamisensa kuulostaa meistä täysin selvältä puheelta, isä on hänen ensimmäinen sanansa. Missä olet pellavapää?

Lapsettomuus on kasvattanut meitä siinä määrin, että liittomme on vahva, rakkautemme toisiamme kohtaan on voinut vain kasvaa, vaikka minä luulen alituiseen olevani miehelleni pettymys. Mieheni on kuin järkkymätön kallio, johon minä nojaan tuskaisina hetkinä. Rakastan häntä niin paljon, etten sitä osaa sanoiksi edes pukea. Sinua minä en ole tällä matkalla kadottanut, itseni joskus kyllä.

Silti jaksan toivoa että saisimme vielä lahjan suurimmista...Missä viipyy kaksi viivaa? Missä olet lapsipieni?

Nimim. Maari





Rakas päiväkirja..

Aamulla heräsin taas varmana, että vieressäni tuhisee oma vauva. Pian sain kuitenkin tajuta, oli kaikki jälleen unta.

Olen aina haaveillut suuresta perheestä: miehestä, lapsista ja eläimistä. Koti rauhallisella paikalla, kenties rakkaalla synnyinseudulla. Lapset olen toivonut saavani nuorena, tahdon pitkään nauttia yhteisestä ajasta. Rakkaassa sulhasessani näin lasteni isän jo ensi hetkestä, hänen komeutensa ja älynsä ovat elämälle hyviä eväitä. Hänestä tulee isä aivan mahtava,sydän täynnä rakkautta ja viisautta. Hänen rinnallaan tahdon vanheta ja seurata lastemme kasvua. Halki elämän käsikkäin kulkea, suurta rakkautta tuntea.

Niin kovasti jo toivoisin lapsia, tunnen meidän olevan jo siihen valmiita. Joka päivä lapsista haaveilen ja heille nimiä suunnittelen. Tuntuu kuin elämästä puuttuisi tärkeä pala, rakkauden kukka, meidän vauva. Yksi harras unelmani toteutui, kun pieni koiranpentu kotiin saapui. Pelkäsin kohtelevani häntä vauvana, lelliväni ja lukevani satuja. Hipusta tuli kuitenkin rakas perheenjäsen, koira. Ei ihmislapsi, vauva. Kutsumme toisiamme jo äidiksi ja isäksi, että koira tunnistaa meidät myös myöhemmin.

Tuntuu vaan aina niin pahalta, olla äiti ilman omaa lasta. Ympärilläni kasvavat perheet tekevät minut onnettomaksi, kumpa meilläkin olisi jo oma lapsi. Epäsäännöllinen kierto on myös raskaana taakkana, olisinko nyt tai nyt raskaana? Epätietoisuus kuukaudesta toiseen masentaa, olisiko nyt voinut onnistaa? Aina jaksaa odottaa iloista yllätystä, mutta saakin pelkkää pettymystä.

Unelmissani lykkäilen jo vaunuja, niitä samoja joissa nukuin lapsena. Vierellä kulkee toveri uskollinen, pikkuinen koiramme häntä heiluen. Kotiovella olemme kaikki vastassa, kun isä iltapäivällä tulee töistä kotia. Mielessäni vietämme koko perhe laatuaikaa, halaamme, leikimme ja nauru raikaa.

Ei mieheni tiedä kuinka tärkeä, on haaveeni saada perhettä. En uskalla kysyä asiasta, en kuitenkaan kestä kuulla vastausta. Odotan että hän tekee aloitteen. Sanoo, että hän haluaa kanssani perheen. Odottaminen on kuitenkin kovin vaikeaa, niin paljon haluaa perheen perustaa. Iltaisin kuin salaa käteni vatsaa silittää, toivoen että siellä olisi jo elämää. Annan siivet taas unelmalle, hiljalleen vaivun unten maille.

Sannatar





Rakas päiväkirja..


Minun tarinani
Minä olin lapseton. Tuo järkyttävä sana, joka koko sisällöllään kuvaa puutetta ja tuskaa. Vain yksi sana, joka kertoo siitä, kuinka ihminen revitään kappaleiksi joka kuukausi. Se kertoo ihmisen noususta ja tuhosta. Siitä, kuinka toiveikas voi olla vielä tänään ja huomenna usko on kokonaan poissa. Jäljellä on vain itku ja kyyneleet. Lapsettomuus tuntuu. Se satuttaa, vihloo, kouraisee ja raastaa. Se on jokapäiväistä kamppailua oman itsensä kanssa.

Yli yhdentoista vuoden ajan kamppailimme mieheni kanssa lapsettomuuden tuskaa vastaan. Oli aikoja jolloin koin, etten halua edes lasta, koska lapsen alulle saaminen tuntui niin mahdottomalta. Oli paljon helpompaa uppoutua työhön. Hiljaisella sopimuksella sanouduin irti kaikista ystävyyssuhteista, johon liittyi tavalla tai toisella lapsi. Olin niin oman suruni vallassa, etten pystynyt enkä halunnut katsoa toisten onnea.

Vuosien pohdinnan jälkeen päätimme, että haluaisimme adoptoida lapsen. Meille perhe ei tarkoita biologisuutta, vaan rakkautta. Halusimme kiihkeästi lapsen, jota rakastaa. Kävimme puolitoista vuotta adoptioneuvonnassa, joka ei edennyt suuntaan eikä toiseen. Vuoden käytyämme neuvonnassa, adoptioneuvoja yhtäkkiä huomasi minun olevan ylipainoinen. Lapselle ei olisi hyväksi, jos äiti olisi lihava. Joutuisi raukka luopumaan äidistä liian varhain. Aivan. Sitä ei kukaan toivo. Lapsihan on jo kokenut yhden menetyksen, toinen ei olisi suotavaa. Säälin niin kovasti sitä lapsiparkaa, joka joutuisi meille adoptoitavaksi, että harkitsin koko adoptioneuvonnan lopettamista. Päättelin, että minä en yksinkertaisesti kelpaa äidiksi. Minulla ei ole lapselle mitään annettavaa. Minun onneton lapseni kokisi vain tuskaa. Häpeäisi äitiään, joka kuitenkin kuolisi pian pois. Surulla ei sillä hetkellä ollut määrää. Se valtasi kaikki ajatukset, kaiken ajan ja jokaisen paikan.

Ystäväpiiriimme syntyi vauvoja, niitä ihania, jotka tuhisevat ja tuoksuvat suloiselta. Niitä, jotka tapittavat sylissäsi sinua silmiin, ja niiden silmistä näkee, että ne tietävät. Ne tietävät asioita, mutta eivät kerro. Niiden pienet kädet ja jalat heiluvat ja ne hymyilevät hampaattomalla suullaan. Ne ovat niin täynnä elämää ja niitä on niin helppo rakastaa. Minun vauvani ei vaan tahtonut tulla maailmaan. Hän ei halunnut ilmoittaa tulostaan.

Minä olen tämän kamppailuni aikana lapsettomuutta vastaan tehnyt satoja raskaustestejä. Olen tehnyt niitä kotona, olen kiikuttanut pissapurkkia labraan ja aina sama tulos, negatiivinen. Hain testejä vuoron perään eri apteekeista, kun en kehdannut enää samasta apteekista testejä ostaa. Välillä ostin kerralla monta, ajattelin, että siinä on sitten moneksi kuukaudeksi testit. Kuitenkin testit oli käytetty jo parissa kuukaudessa. Tein testin aamuvirtsasta, nega. Kenties testi kuitenkin erehtyi, kokeilin lounaan jälkeen. Nega. Illalla saattaisi kuitenkin olla jo toisin. Nega. No, yritetään huomenna uudelleen.

Siinä minä jälleen istuin, wc-istuimen kannen päällä. Ja siinä ne oli. Kaksi tummanpunaista viivaa. Tuijotin vain testiä kädet täristen. Tämä ei voi olla totta. Meille tulee vauva. Vedin syvään henkeä. Vihdoin. Minusta tulee äiti.

Odotusaika meni hyvin. Aika kului nopeasti. Laitoimme kotiamme kuntoon, jotta meidän vauvamme olisi hyvä tulla kotiin. Odotin malttamattomasti lapsemme syntymää. Laskettu aika tuli ja meni, eikä vauva vaan tahtonut tulla ulos masusta. Viimein synnytys käynnistettiin. Olin ajatellut synnyttää lapsen ilman puudutusta tai kipulääkkeitä. Olihan naiset kautta aikojen synnyttäneet saunassa ilman puudutusta. Mutta mitä vielä. Kun pääsin synnytyssaliin, pyysin kätilöltä kaikki mahdolliset kivunlievitykset mitä sairaalasta löytyisi. Kipu oli valtava! Synnytys päätyi sektioon lapsen laskeutumattomuuden vuoksi. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun lapsi tuotiin minulle näytille samalla kun sektiohaavaa ommeltiin kiinni. Siinä hän nyt oli, meidän lapsi. Hän jota me olimme jo ajatuksissamme rakastaneet, nyt meillä oli siihen oikeus ja mahdollisuus.

Tänään minä en enää ole lapseton. Minulla on aivan ihana tytär, joka on minun ja mieheni silmäterä. Kyllä minä tiesin, että vanhemmat rakastavat lastaan paljon, mutta en voinut arvata, kuinka paljon on paljon. Minä näen tulevaisuuden lisäksi tyttäressäni kaikki ne vuodet joita häntä odotettiin. Jokainen vuosi on tehnyt hänestä täydellisemmän. Hän tuo ilon ja riemun olemassaolollaan. Meidän perhe on nyt kokonainen. Kaikki tärkeä elämässä on nyt ja tässä.

Näin on hyvä.

Marju73





Rakas päiväkirja..

- Olen ajatellut tehdä viidennen lapsen, Kerttu sanoo yhtäkkiä. Tekee mieli heittää vaunut seinään ja huutaa täyttä huutoa. Miten ihmeessä he, jotka eivät kykene huolehtimaan lapsistaan, saavat rajattoman paljon lapsia? Ja he, joista tulisi todella hyviä vanhempia, menettävät koko omaisuutensa lapsettomuushoitoihin saamatta silti yhtäkään lasta? He, jotka ovat aloittaneet yrittämisen kakskymppisinä ja ovat kokeneet sen jälkeen kymmenen vuoden sisällä kuolleen lapsen synnyttämisen ja viisi keskenmenoa, eivät saa lasta lääketieteen avullakaan. Eihän se ole reilua. Jumalani, miksi sallit kaiken tämän? Miksi olet niin epäoikeudenmukainen? Oletko edes olemassa? Missä olet? Ystäväni jättää pillerit pois. Mailailemme innokkaasti ja toivomme, että tulemme raskaaksi samoihin aikoihin. Kuukauden kuluttua toivottelen hänelle vauvaonnea, ja hän vastaa: ”Kiitos, kiitos…mutta OLEN JO RASKAANA!!”. Samana päivänä kuulen toisenkin raskausuutisen – hekin ovat aloittaneet yrittämisen paljon myöhemmin kuin me… Lysähdän kasaan ja ulvon itkusta koko illan. Seuraavana päivänä en pysty keskittymään töihini. Tunnen kateutta elämäni ensimmäistä kertaa. En ole varma, pystynkö tapaamaan raskaana olevia tai lapsellisia tuttujani. Tukeudun kahteen ystävääni, jotka ovat ainakin toistaiseksi omasta tahdostaan lapsettomia. Minulla ei ole muita lapsettomia ystäviä. Mailaan enää vain harvoin ja pinnallisesti lapsellisille tutuilleni.

Jälleen kerran makaan jalat pystyssä seinää vasten rakastelun jälkeen. Rukoilen, että siittiöt löytäisivät tiensä perille. Mieheni nauraa minulle. Onneksi sentään seksi on ihanaa. Yhteinen huoli on lähentänyt meitä toinen toisiimme. Ovulaatiotestien teko sujuu rutiinilla. Yllättyisin, jos saisin positiivisen tuloksen. Sellaista tuskin tapahtuu. Lääkärille meno ja tutkimukset ovat vääjäämättä edessä… Enää se ei pelota. Olen vahva leijonaluonne, menen vaikka läpi harmaan kiven. Onneksi adoptio on viimeinen toivoni – ilman sitä ajatusta en jaksaisi. Nykyään jaksan iloita tuttujen raskausuutisista ja lapsista. Olen lapsirakas ihminen, enkä muuksi muutu. Lapset ovat joka tapauksessa ihania. Kesällä sydäntäni vihloi, kun katselin äitejä, jotka halasivat ja pussailivat lapsiaan. Mutta enää sydämessäni ei ole sellaista katkeruuden ja kateuden tunnetta, kun katselen muiden lapsia. Taidan olla hyvä tässä lajissa, surutyössä. Olen tehnyt surutyöni tehokkaasti. Mutta en voi tietää, kuinka kauan hyvä mieleni kestää… Milloin jonkun hyvää tarkoittava sana haavoittaa, milloin tunnen katkeruutta… Nyt pystyn vain hymähtämään, kun kuulen ah-niin-tutun kommentin: ”Ehkä ei kannattaisi ajatella koko asiaa. Jos et stressaa, tulet helpommin raskaaksi.” Helpommin sanottu kuin tehty.

Sitä paitsi kyllä stressaantuneetkin ihmiset tulevat raskaaksi. Kuka nyt ei olisi stressaantunut, jos häntä raiskataan? Raiskatutkin ovat tulleet raskaiksi. Entäs kehitysmaiden aliravitut naiset, jotka raatavat elantonsa eteen ja synnyttävät silti lapsia tiuhaan tahtiin?! Sitä paitsi tuotakin on kokeiltu…ei olla ajateltu tärppipäiviä, ja elämässä on ollut niin paljon kaikkea muuta kivaa, että en ole ehtinyt ajatella Tätä Isoa Asiaa. Silti en ole tullut raskaaksi. Entäs sitten toinen ärsyttävä kommentti: ”Eihän teillä ole mitään hätää, kun olet niin nuori. Onhan teillä vielä noin viisitoista vuotta aikaa ennen kuin se on täysin mahdotonta!”. Ei paljoa lohduta juuri nyt, mutta eipä kyllä hievauta tunteitanikaan. Yhdentekevää.

En jaksa kertoa tutulleni, että yritämme jo saada lasta. Keksin äkkiä valkoisen valheen. Sanon, että emme vielä yritä, koska mieheni ei halua vielä. Omaa vauvakuumettani en voi salata, se on niin läpinäkyvää. Saan kommentiksi: ”Sun kantsis pitää puhuttelu miehellesi. Ei niitä vauvoja tehdä yleensä 30-40-vuotiaina. Jos nyt liki 29 vuoden iässä itse väsyy selvästi helpommin ja ei jaksa valvoa, niin kuin kymmenen vuotta sitten jaksoi, niin mahtaako mennä hermot tyystin koliikkivauvaan viiden vuoden päästä...?!”. Kirpaisee. Nyt tuli mustamaalattua suotta oma rakas mieheni. No, sitä saa mitä tilaa. Mitä menin valehtelemaan. Päätän, että en valehtele enää koskaan. Mikähän minuun meni. Yleensä en valehtele ja olen asian suhteen hyvin tarkka. Mielestäni jopa liioittelu on valehtelua. Minun täytyy kai jatkossa opetella vastaamaan kierrellen ja kaarrellen vauva-aiheisiin uteluihin. Olen siinä tosi huono. Olenhan luonteeltani avoin ja vilpitön.

Pohdimme kaveriporukassa asuntoasioita. Vanhin ja kokenein kommentoi: ”Jos päädytte rakentamaan oman talon, suosittelen rentoa aikataulua - mielellään ennen lapsukaisten syntymää sinne rakennustyömaan ympyröihin.” Hiippailen vessaan ja nieleksin itkuani. Eihän niitä tontteja saa muut kuin lapsiperheet… Kun emme saa lasta, emme saa tonttiakaan. Me emme saa mitään, muut saavat kaiken. Epäreilua. Mietin jo, kenelle testamenttaan vanhuksena omaisuuteni, jos en saa perillistä.

Ahmin suklaata, lakritsaa ja Nancy Thayerin romaania ”Odotus”. Ulkona on kaatosade, vesi ropisee ikkunoita vasten. Käperryn pimeään ”lämpökoloon” peiton alle ja itken oikein kunnolla. Itku puhdistaa. Nukahdan syvään uneen. En muista, milloin olisin nukkunut näin hyvin. Näen vain hyviä unia. Näen unta, että synnytän tummatukkaisen pojan. Synnyttäminen tuntuu hyvältä, eikä koske juuri ollenkaan. Aamulla olo on virkeä, ja mieli on hyvä. Siivoan hetkessä koko kämpän ja illalla nauran TV:n komedialle vatsa kippurassa. Tunteeni ovat jotenkin voimistuneet. Ilo, Suru, Rakkaus, Masennus, Epätoivo, Katkeruus, Onni, Empatia, Viha, Raivo…tunnen kaiken paljon syvemmin. En ollut tiennytkään, että näin Mahtavia tunteita on olemassa. Ihanaa. Elämä on käsinkosketeltavaa.

Katselen vanhoja valokuvia. Kuvia, jotka on otettu sen jälkeen, kun jätin pillerit pois. Näytän onnelliselta, naiivilta, lapselliselta. Hymyilen ja luulen tulevani pian raskaaksi. Silloin odotuksen odottaminen oli vielä jännää, siinä oli uutuudenviehätystä. ”Tehdäänkö lapsia?” kysyi mieheni, ja muuta ei tarvittu…olin hetkessä kuin kissa kiima-aikana. Luulin olevani raskaana heti, kun menkat olivat kaksi viikkoa myöhässä. Nykyään en enää edes kuvittele moista. Aina ne menkat kuitenkin alkavat, ennen pitkää… Sitten tuli toivoton vaihe…surua, masennusta, yksinäisyyttä ja kurjuutta. Joka kuukausi pettymys oli suuri, kun kuukautiset alkoivat. En ostellut enää ale-myynneistä lastenkirjoja varastoon. Seksikään ei tuntunut paljon miltään. Ihmeellistä, että olen nyt näin tasapainoinen. Elämä kasvattaa. Tunnen olevani ainakin kymmenen vuotta vanhempi, olen kasvanut lyhyessä ajassa paljon. Kaikki aikanaan...

Kaikki kunnia Taivaan Isälle tästä, että mulla on näin hyvä mieli! Ihmehän tämä on. Olenhan haaveillut isosta neljän lapsen perheestä jo pikkutytöstä lähtien... Ne haaveet ovat vaan kariutuneet pikkuhiljaa... Nyt haaveilen edes yhdestä biologisesta lapsesta. Luulisi, että kaikkein kamalinta, mitä minulle voisi tapahtua, olisi, että en saisi koskaan lasta. Silti olen levollisella mielellä. Onhan elämässä paljon muutakin nautittavaa ja arvokasta - juuri nyt! Nyt vasta ymmärrän, mitä usko on. Aikaisemmin olen vain raapaissut pintaa. Aina olen saanut kaiken, mitä haluan. Olen tottunut, että sisulla ja kovalla työllä saa, mitä haluaa. Mutta yhtä en saakaan…sitä kaikkein tärkeintä. Se asia ei ole omissa käsissäni. Silti minulla on sisäinen rauha – eikä se olisi mahdollista ilman uskoani. Sydämeni on täynnä rakkautta Jeesusta kohtaan, rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Jopa heitä kohtaan, jotka kyselevät ajattelemattomuuttaan lastenhankintasuunnitelmista. ”On niin helppo olla onnellinen…tyytyy siihen, mitä on…”, Olavi Uusivirran biisi soi sydämessäni. Olen taipunut Herran tahtoon. Jos Hänen tahtonsa on, että emme saa lasta, tapahtukoon niin. Tätä usko siis on, tätä on elää uskossa! Ei tätä olisi tajunnut ilman tätä koettelemusta. Jos olisin aina saanut kaiken haluamani, en olisi päässyt uskossani syvemmille vesille.

Viittomaryhmässä saamme kotitehtäväksi keksiä neljä lausetta, joissa pitää käyttää kielto-viittomia. Entäs jos viittoisin ihan pokkana: ”Me emme saa koskaan lasta.”. Se olisi helppoa, viittomatkin ovat tuttuja. Mitähän muut ajattelisivat? Päädyn hutaisemaan älyttömiä lauseita, jotka eivät liity omaan elämääni mitenkään. Ei vois vähempää kiinnostaa. Tänään on huono päivä. ”Pikkukakkonen sai alkunsa heti ekasta kierrosta pillereiden lopettamisen jälkeen, ihan niin kuin Meri-Vuokkokin. Hassua!”, ystäväni mailaa. Hassua, niinpä niin… Olisihan se aika metkaa…meilläkin olisi jo vuoden ikäinen lapsi. Helpompaa olisi, jos kertoisin tilanteestamme. Mutta mieheni ei halua, että lavertelen asioitamme pitkin maailmaa. Pitkin maailmaa…höh! Eihän se koko maailma ole, jos läheisille ystävilleni kerron. Sitä paitsi ei minua haittaisi vaikka koko maailma tietäisi. Pakahdun, jos en saa kertoa. Valitsen tarkasti yhden ihmisen, jolle kerron. Kahden kuukauden kuluttua olen kertonut kolmelle muulle. Helpottaa suunnattomasti. Oma taakkani kevenee, ja ystävieni rukoukset kantavat minua eteenpäin. Tunnen sen konkreettisesti, kun jämähtänyt niska-hartia-seutuni rentoutuu. En uskalla kertoa miehelleni, ketkä kaikki jo tietävät. He ovat luotettavia ihmisiä, eivät he kerro asiasta eteenpäin. En halua riskeerata mitään, suhteemme on nyt niin hyvä ja toimiva. Minusta on tullut konfliktipelkoinen. Harkitsen tarkasti sanojani, koska en halua missään tapauksessa haavoittaa vahingossakaan rakkaani tunteita. En halua riskeerata mitään etenkään juuri nyt, tärppipäivien lähestyessä. Tahdon uskoa, että ovuloin, vaikka testit näyttävät miinusta. Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus, pystyn kuvittelemaan ovisoireitakin. Mutta olisi jo aika katsoa totuutta silmiin. No, kunpa kyse olisi jostain pikkujutusta, jonka saisi kuntoon helposti.

He, jotka ovat aloittaneet yrittämisen kakskymppisinä ja ovat kokeneet sen jälkeen kymmenen vuoden sisällä kuolleen lapsen synnyttämisen ja viisi keskenmenoa, odottavat lasta. Raskaus on jo 10. viikolla, joten oikein hyvältä näyttää. Ystäväni, joka sairastaa PCO-tautia, aloittaa toisen lapsen yrittämisen miehensä kanssa. Heillä tärppää kahden kuukauden kuluttua, vaikka raskaaksi tulemisen pitäisi olla vaikeaa PCO-taudin takia. Minulla alkaa menkat… Olin toivonut ystäväni kanssa, että meillä tärppäisi samaan aikaan, jotta voisimme vaihtaa raskausajan kuulumisia ja saisimme samoihin aikoihin vauvat. Olen kuitenkin vilpittömästi onnellinen ystäväni puolesta. Tänään on hyvä päivä - ehdottomasti. Varaan ajan gynekologille.

Elämässä on jälleen muutakin kuin tärppipäivät ja vauvat. Jo syntyneitä ja olemassa olevia ihania ihmisiä…miksi kaivata sellaista, minkä saamista ei voi nopeuttaa omin voimin? Minullahan on jo maailman paras aarre: oma rakas mieheni. Vaikka saisin jonain päivänä syliini oman lapsen, hän ei pääsisi ikinä ensimmäiselle sijalle sydämessäni. Miehelläni on siinä pysyvä varaus. Voimassa ikuisesti.

Kerran bussissa istuessani mieleeni tulee runo – vauvakuumeisen runo:
Silmäsi siniset ja ilmeikkäät kuin vuoripuro, Sinun katseesi saa lumisenkin maan kukkimaan, hymysi sulattaa Siperian jään. Pienessä nyrkissäsi on enemmän voimaa kuin USA:n armeijassa. Ja kosketuksessasi keijukaisen keveys. Tulethan pian?

Menen katsomaan ystäväni vauvaa. Vauva on aivan ihana ja tuoksuu aivan ihanalta. Sydämeni läpi kulkee lämmin aalto. Luotan ja uskon, että saan oman lapsen vielä jonain päivänä syliini. Meistä tulee loistavat vanhemmat, koska osaamme arvostaa lastamme PALJON. Tunnemme myös toisemme paremmin tämän kokemuksen ansiosta, joten meidän on helpompi kasvattaa lastamme. Meistä on kasvanut oikein hyvä tiimi. Olen onnellinen tästä kokemuksesta. Odottamisesta. Ilman tätä kokemusta en olisi näin kypsä, näin viisas. Ja jaksan kyllä odottaa vielä niin kauan kuin on tarpeen. Onneksi en valinnut viittomaryhmässä lausetta ”Me emme saa koskaan lasta.”. Eihän se ole totta.

Nimimerkki: Meripihka





Rakas päiväkirja...

Tein elämäni ensimmäisen raskaustestin 24.9.2004. Pieni ääni pääni pimeimmästä nurkasta kertoili kuinka muutun, ja kuinka elämä loppuu jos testi on positiivinen. Istuin pitkän tovin pöntöllä, välillä sydän oli haljeta innosta ja välillä ajattelin heittää koko testi roskiin sitä edes tarkistamatta. Aivan kuin asia olisi sillä ohi.

Kaksi viivaa tuntui oikein häikäisevän sinisyydellään, kyllä, jotain on tulossa. Ja siitä alkoi todellinen mielen kamppailu. Vannoin ettei minusta tule emoa. En hyysää, enkä omistaudu äitiydelle. "Kaikki eivät vain ole äiti-tyyppiä"! Välillä itkin kun ajattelin vauvani pulleita käsiä ja pyöreää peppua. Ja itkin syyllisyyttäni kun en välillä halunnutkaan jakaa kaikkea tuon pienen ihmisen kanssa. Tunsin syyllisyyttä äitiyslomasta ja tulevasta ulkomuodostani. Syyllistin itseäni kaikesta.

Ensimmäinen ultra muutti kaiken. Näin pienen alun joka halusi koko olemuksellaan elää ja olla minun kanssani. Siitä lähtien en enää epäillyt ettenkö olisi emo. Saisin olla juuri tuon, kooltaan kovin pienen mutta elämältään jo suuren, ihmisen äiti. Ja nyt kun saan pitää pientä tyttöäni sylissä, nauraa ja ihmetellä kaikkea, olen aivan varma että juuri nyt ja juuri hänen piti tulla elämääni ja tehdä siitä maanpäällinen taivas.

"jokainen päivä on pieni ihme"





Rakas päiväkirja...

Avioerostani on kulunut nyt vuosi, ja tuntuu, että se on välillä venynyt ja välillä mennyt kun siivillä! Olen tavannut aivan ihanan miehen, joka pitää minusta ja lapsista hyvää huolta ja rakastaa sydämensä pohjalta!

ON ihanaa kun pitkän ja kauhistuttavan avioelämän jälkeen huomaa että on kuitenkin ihmisiä jotka arvostavat ja kunnioittavat sinua niin paljon että antavat itsensä sinulle täysin!

Nyt olemme suunitelleet että seuraava rakkauden askeleemme on lapsi voi miten ihanaa se olisi kun rakastavan ja hellän miehen lisäksi saisi rinnalle vauvan jota saisi rakastaa ja helliä ja antaa sille turvaa kun se sitä tarvitsee!

Lapseni odottavat innolla että koska se uusi vauva alkaisi tulla, mutta eipä se ole itsestään mitään ilmoitellut! Taidanpa haluta sitä liian kovasti! Onni on kaikki kaikessa ja rakkaus on onnessa!

Nimimerkki Ljubov





Rakas päiväkirja...

Uskotko tätä? Me luovutimme jo. Rankat hormonihoidot jätimme yhteistuumin. Se oli niin rankkaa. Päivä kerrallaan höpötin itselleni: Miten onnellisia olemme, että saimme kaksi tervettä, ihanaa lasta. Kolmas oli kohdun ulkopuolinen raskaus. Siitäkin selvisimme.

Tämä on kuitenkin positiivinen!!! Sumuisin silmin katson testin tulosta....pakko lukea ohjeet, voiko testi näyttää väärin. Kamala onnentunne...Mieheltä pääsee ääneen ilon äännähdys...niinkuin pieneltä lapselta..;) Halaamme! Elämä on ihmeitä täynnä!:)

-amanda-





Rakas päiväkirja!

Taas joka kuukautinen jännitys ja odotus päättyi yhden viivan tuijottamiseen :( Niin monta testiä tehty ja niin monta pettymystä takana. Vaikka ikää löytyykin vasta 26 vuotta ja lapsiakin 3 kipaletta niin 10kk tässä kohta taas yritetty ja ei tulosta.

Ensimmäinen neitokainen on nyt 6 ja puoli vuotta ja tarppäsi silloin heti,toinen neiti nyt 5 vuotta ja hänestäkin tärppäsi helposti,sitten menikin 3,5vuotta. Kerkesin juosta testeissä ja mitää vikaa ei löytynyt. Monet karvaat pettymykset koin joka kuukausi. Lopulta testi yllättäen näytti plussaa, ja olin pakahtua onnesta. Raskausaikakin meni liitämällä, sillä opiskelin samalla, ja valmistuin juuri ennen laskettua-aikaa. Raskaus ei sujunut ongelmitta alunalkaen vaan minulla oli runsaita verenvuotoja alussa ja luultiin kesnmenoa, mutta sitkeä sissi kasvoi ja kehittyi. Myöhemmin epäiltiin lisäistukkaa, jota seurattiin mutta sellaista ei synnytyksen yhteydessä löydetty ikinä.

Poika syntyi 9 pvää lasketun ajan yli neljäkiloisena. Synnytyksen yhteydessä sain verenmyrkytyksen, jonka seurauksena vauvan tulehdusarvot nousivat myös ja viikko vietettiin sairaalassa. Muuten nyt on mennyt hyvin ja pikku mies kävelee jo puita pitkin :) Neljättä haluaisin perään, mutta ei ole 10 kuukauteen vielä kuulunut. Joka kuukausi olen jännittänyt, mutta ei niin ei. Ovulaatiotestejä olen käyttänyt, mutta varmaa päivää en ole niillä löytänyt. Toivottavasti natsaisi pian! Kaikille onnea odotukseen sekä myöskin onnea plussan-metsästäjille!

nim.Miilukka





Rakas päiväkirja..

13.12.2005

Eilen oli pojan 1v. neuvola, neuvolatäti sanoi toivovansa ettei Heikki jää ainokaiseksi. Sanoin tätille että ei todellakaan jää, jos se vaan on meidän päätettävissä...

Nyt on kp 21/25-45, missähän vaiheessa sitä taas testailisi... Aivan selkeä ovis oli kp 13, joten jos vielä ensi viikkoon odottelisi testaamista, tosin minkäänmoisia oireita mihinkään suuntaan ei ole...

Käytiin tänään jouluostoksilla.. jotenkin eksyin (yllätys yllätys) vauvanvaatteita ihastelemaan, tyttövauvanvaatteita. Joka puolella vilisee vauvamasuja ja pienen pieniä vauvoja! Jostain täytyisi voida ostaa lisää kärsivällisyyttä, meillähän on vasta toinen yrityskierto menossa, ja minä oon jo ihan tulisilla hiilillä kun mitään ei ala tapahtua.

Viljander





Rakas päiväkirja...

Välillä minusta tuntuu, että oma lapsi tuntuu niin kaukaiselta haaveelta vaikka se olisi täysin mahdollista. Tunteet vaihtelevat päivittäin toiveikkaasta epätoivoiseen. Aina kuun puolivälissä olo on positiivinen, "mitä jos nyt tärppäisi?" mutta kun testiin ilmestyy vain se yksi viiva, tunnen itseni jotenkin huonoksi. Olisi niin ihanaa kertoa miehelleni, "sinusta tulee isä".

Viimeisestä ehkäisypilleristä on kulunut kolme ja puoli kuukautta. Tiedän, että se on kovin lyhyt aika, mutta odottavan aika on pitkä. Olen monesti ajetellut että miksen voisi heti mennä lapsettomuustutkimuksiin? Miksi täytyisi elää se vuosi epäillen että kaikki ei olekaan kunnossa jos sen voisi selvittää heti ja mahdollisesti hoitaa? Olen vielä suhteellisen nuori ja minulla on hyvät mahdollisuudet tulla äidiksi. Ehkä minun pitäisi antaa itselleni ja ruumiilleni aikaa. Keskittyä itseeni ja parisuhteeseemme ja meidän hyvinvointiin. Nauttia elämästä tässä ja nyt. Kyllä se pienokainen ilmoittaa itsestäänsä kun on sen aika tulla, jos se on tarkoitus.

-ruusunnuppu-





Rakas päiväkirja..

Olin niin onnellinen sain plussan ovistestiin...heh, taas voi yrittää jospa raskautuisi....Ei tartte monena aamuna enään nousta testaamaan, kun suurinpiirtein jo tuntee oman kierron onhan tuota kokemusta jo yrittämisestä usean vuoden.

Sitten jännätään pari viikkoa jospa sais siihen toiseen testiinkin sen plussan siis raskaus..olishan se ihanaa...mutta mutta nyt ovistellaan...

Kului pari viikkoa voi sitä onnen tunnetta ei tiennyt miten oli itki nauro istu käveli juoksi oli hiljaa, kaikkea yhtä aikaa...

Mitä tässä on jokin vika raskaus testiin tuli 2 viivaa eikä...

Tää jokin pila taidan soittaa valmistajalle.... ehkä ne luulee hulluksi..

Siis voiko olla et meille tulis vauva....

Testaan huomenna uudelleen....uusi testi kehiin 7 erinä päivänä ja plussaahan ne....musta tulee sittenkin äiti.

nimimerkki mariq
Ostoskori
Ostoskorisi on tyhjä
Kuoret ovat huomiota herättämättömiä, ilman nimeämme lähettäjänä.

Yksityisyys


Tarjoukset:
  • Yli 20 € arvoiset tilaukset postimaksutta, muutoinkin postimaksu vain 1 €!


    Tilaa nyt klo. 16:00 mennessä, postitamme tilauksesi jo tänään!

    Kysyttävää?
    Vastaamme mielellämme!
    [email protected]






  • Lasten.fi

    World Vision



    © Maxoma Oy - Y: 2077943-7 - alv.rek  - Käyttöehdot